1.80 euron hotellihuone ja rotta-menu

Tottahan paluumatka kesti sen verran, että myöhästyimme seuraavalta jo maksetulta kyydiltä My Tho'n. Vietnamilaiset tuppaavat kuitenkin asiat aina jollakin kumman tavalla järjestämään ja kohta mentiin kahdella taksilla ja yhdellä pakettiautolla kohti määränpäätä. My Tho'n saavuttiin aika myöhään ja hiki meinasi tulla kun rinkka selässä kiersimme tunnin verran kaupunkia hotellia etsien. Oltiin sitten ainoat turistit. Ihmiset huutelivat "Hello" ja lapset seurasivat polkupyörillä mihin ikinä menimmekin. Olo oli kuin pillipiiparilla vaikka en onnistunut näkemään kuin yhden rotan ja hyvin litteän sellaisen melkein oikean kantapääni alla. Hotelli löytyi ja sinne sitten huonetta kysymään. Vasta toinen paikalle haettu henkilö rohkeni yrittämään englantia ja sai sanottua että huoneen hinta olisi 70 dollaria. D sai sätkyn että eihän me tästä huoneesta nyt sellaista hintaa makseta. Minä hoksasin, että henkilö joka huonetta tarjosi, ei nyt vaan tiedä että miten sen seiskan siihen paikalleen sovittaisi. Kun siinä D oli hetken hokenut huoneen kalleutta, niin sitä tarjottiin meille kuudella dollarilla. Niin, siis hotellihuone kahdelle hengelle maksoi 3.78 euroa eli 1.80 per nuppi.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Vinh Long'iin. Otimme rehvakkaasti taksin linja-autoasemalle ja siellä sitten kuulimme että seuraava bussi lähtisi 7 tunnin päästä. Nyt ymmärrän miksi aikatauluja ei löydy mistään – bussit menevät kuin menevät, ehkä kerran tai kaksi päivässä tai sitten vasta huomenna tai perjantaina. Oli vain yksi keino päästä matkaan ja ne olivat mopot. Ei muuta kuin potat päähän ja kummallekin omat mopontarakat ja kuskit ja ei kun baanalle. Pojat heittivät meidät bussipysäkille (baari palmunkatveessa ison tien varressa) ja odottelivat meidän kanssa niin kauan että "bussi" tuli. Tosin olihan siinä aikamoinen rinki meidän ympärillä. Kaikki jotka osasivat sanoa enemmän kuin 3 sanaa englantia, tulivat ne sanomaan ja loput vain tuijottivat. Hassu juttu, mutta kaikki aina tuntuivat olevan suorastaan pettyneitä siitä tiedosta, ettemme olleetkaan amerikkalaisia. Kyyti tuli ja me jatkoimme matkaa. Tosin taisihan meitä tämäkin piletin myyjä vähän huijata, mutta lohdutin D'tä että se on meille kuitenkin niin pieni raha, ettei sitä kannata surra. Tosin ottaahan se päähän… Joka tapauksessa tien päällä oltiin.

Vinh Long

Ennen määränpäätä kuski kurvasi markkinapaikalle ja mitään sanomatta meni sinne istumaan ja tilaamaan lounasta. Muut autossa seurasivat samaa esimerkkiä, mutta kun me emme olleet aivan kärryillä mitä tapahtuu, jäimme autolle. Ajattelin nousta hetkeksi ulos vähän oikaisemaan jalkoja ja siinä tovin seisoskelin auton vieressä. Suoraan eteeni tuli vähän vanhempi nainen joka noin metrin etäisyydeltä tuijotti minua täysin estottomasti. Siinä sitten yritin ystävällisesti hymyillä ja vähän katsella muualle. Nainen tuijotti aikansa, nosti käden poskelleen ja osoitti minun poskea ja räjähti nauramaan ja kulki päätään pudistellen pois. Ajattelin, että nyt on aika mennä takaisin autoon, eiköhän tässä jalkojen lisäksi olla venytetty jo naamaakin.

Paikallinen minibaari

Vinh Longi'ssa emme sitten lähteneet harhailemaan ja siitä kiitos taas yhdelle vietnamin amerikkalaiselle joka järjesti meille ilmaisen (?) taksikyydin kaupungin "parhaimmalle" hotellille. No, olihan se tason nousu huima tuon 6 dollarin paikan jälkeen. Hauska ajatus siitä, että hotellissa oli oma karaoke baari, haihtui siihen kakofoniaan joka iltakuudelta alkoi. Vielä kun vessa lakkasi vetämästä, alkoi brittiäkin jo potuttaa. Reippaana suomalaisena menin hotellin vastaanottoon ja kysyin ystävällisesti että koska tämä möly loppuu. Kuulemma yhdeksältä ja niinhän se loppui – kukaan ei vaan kertonut että se alkaa heti aamulla "Vietnamin Äänen" jälkeen uudestaan. Mutta se oli sitten uusi päivä ja uudet suunnitelmat. Ärähdin siitä vessastakin ja voitteko uskoa, että korjausmies oli siellä ennen minua ja matkaa oli kuljettavana tasan yhden kerroksen verran. Kaikki oli taas järjestyksessä ja hyvin.

Lähdimme etsimään ruokapaikkaa joka olikin aika mahdoton tehtävä. Vietnamilaiset kun syövät kadulla pienillä lastenjakkaroilla ja ihan siihen emme rohjenneet. Tosin Saigonissa kun olimme istuutuneet mukavaan kuppilaan syömään, lähes poikkeuksetta huomasimme että se ruoka kannettiin pöytään läheisestä katukeittiöstä. Keittiöissähän ei varmasti vikaa, mutta ne jotka olivat ruokaa myymässä pelkän soppatykin kanssa myös pesivät ne asiat kadulla ja vesi oli otettu mistäs muutakaan kun maitokahvin värisestä Mekong-joesta tai jostakin muusta viemäristä.

Matkaopaskirjamme mainitsi yhden ravintolan koko kaupungista mutta kertoi myös sivulauseessa, että jotkut länsimaalaiset eivät pidä siitä että listalla on rottaa. Päädyimme lopulta hotellin ravintolaan ja otin varmuuden vuoksi kasvisruokaa jonka seuraavana päivänä tunnistin Vietnamin ulpukaksi, Mekong-joesta kerättyä tietenkin. Eh.