Good Morning Vietnam - yhteenveto

Paikalliset aamukahvit

Pienenä yhteenvetona Vietnamista: Kannattaa mennä NYT kun siellä vielä on aitoa elämänmenoa nähtävillä ja hinnat ovat todella edulliset. Saigoniin emme kovin ihastuneet sen mopokaaoksen, rottamäärän, roskaisuuden takia. Naiset muuten pitivät siellä maskeja koko ajan ja ensin luulimme sen johtuvan saasteesta. Mutta syy tähän oli se, että iho piti suojata auringolta ja ruskettumiselta – ruskeahipiäiset kun eivät päässeet naimisiin (jotakin mitä en ole itse mitä ilmeisesti hoksannut).

Aasian kaupungeista melkein pitäisin Bangkokia parempana. Saigonissa ei myöskään ollut ihan niin paljon nähtävää ja se huijaaminen ja kauppaaminen oli hieman ärsyttävää. Muutenkin Vietnamissa ei koskaan kannattanut ottaa ensimmäistä tarjousta, kun nurkan takana oli aina sama juttu vähintään puoleen hintaan. mm. yhdestä Mekong-joen retkestä maksoimme 9 dollaria vaikkakin ensimmäinen kauppias siitä yritti saada 27 dollaria.

Saigonin ulkopuolella turisteja on vähän joten olimmehan me varsinainen ihmetyksen kohde, mutta myös samalla ei tarvinnut missään ryhmässä kulkea. Esimerkiksi kaikki veneretket olivat vain meille. Meillä oli oma paatti ja oma kuski ja se on kyllä mukava tapa nähdä paikkoja. Vietnamilaiset eivät sitten kuitenkaan puhuneet englantia (eivät sitten jenkit aikoinaan opettaneet) mutta kävihän tuo matkustaminen kohtuullisen hyvin ilman yhteistä kieltä. He olivat aina valmiita auttamaan ja vaikka kaikki näytti aivan mahdottomalta, he kyllä asiat järjestivät ja tulivat mukana ja katsoivat että pääsimme sinne minne kuuluikin. Tippiä he eivät niinkään odottaneet (päinvastoin kuin naapurimaassa) ja näyttivät lähinnä hämmästyneiltä kun nyrkkiin jäi dollari tai kaksi enemmän.

Syöminen oli halpaa vaikkakin me syötiin hyvissä paikoissa. Katukeittiössä olisi varmasti syönyt ihan parilla hassulla dollarilla, mutta me mentiin aina oikein ravintolaan – tuntui turvallisemmalta. Eli illallinen alkupaloineen, pääruokineen ja parin bissen kera oli kokolailla poikkeuksetta 15 dollaria yhteensä eli euroissa 9.53 siis KAHDELTA. Joskus vähän örvellettiin ja kulutettiin kokonaiset 20 dollaria…. heh. Ja ruoka oli todella hyvää!!! Tuo Amerikan dollarin heikko kurssi oli myös puolellamme vaikka vielä edullisemmin sait jos maksoit paikallisella Dongilla. Dollari siellä oli käypää valuttaa mutta aina törmäsi siihenkin, että eivät sitä jostakin syystä huolineet. Ja olihan se rahan silmällä pito helpompaa, kun pelasi vain yhdellä valuutalla. 16 000 Dongia kun vastaa määrältään yhtä dollaria, niin laske siinä nyt sitten silmämääräisesti että saitko oikein takaisin – vai taasko sitä oltiin hölmöjä turisteja ja maksettiin viisinkertainen hinta...

Suomalaiset, niin kuin myös muutkin pohjoismaalaiset pääsevät Vietnamiin ilman viisumia. Syy tähän on se, että Vietnamin sodan aikana kaikki muut lähtivät Vietnamin vastaiseen kauppasaartoon paitsi me pohjalaiset. Suomalaisista pidetään ja siinä oli myös yksi syy siihen, että Nokia oli ensimmäinen matkapuhelinmerkki joka markkinoille otettiin. Ja täytyy myöntää että Nokia oli siellä hyvin näkyvillä. Mutta tuo viisumi asia… olisi ihan hyvä jos passintarkastajakin tietäisivät että me emme sitä viisumia tarvitse. Sitä tiukattiin multa ihan joka käänteessä ja olihan se kommunistisen valtion edellyttämää vakavaa keskustelua.

Amerikkalaisnaisen erikoinen pyyntö...

Yhtenä päivänä lähdimme laivalla snorklailemaan ja tutustuimme amerikkalaiseen pariskuntaan. Mies oli ollut 18-vuotiaana Vietnamin sodassa ja palaa aika ajoin sinne tapahtunutta prosessoimaan. Terapiaa kun ei sodan päättyessä Amerikassa ollut tarjolla. Hassua oli se, että kaveri näytti juuri siltä kun vietnamin sodan veteraanit näyttävät elokuvissa. Viikset, vähän pidempi kihartuva tukka ja ketjuun ripustettu tunnuslaatta tietenkin roikkui kaulassa. Absurdia oli se, että sodan käynyt sotilas suorastaan pelkäsi vettä ja suostui veteen vain pelastusliivit päällä ja vaimon käsipuolessa. Kulkeminen pienellä veneellä suuremmalle paatille myös teki hänelle aika tiukkaa. Meitä taasen ei meinattu saada pois merestä lainkaan.

Merenalaiset maisemat olivat hyvät. Ainoa mikä vähän häiritsi, oli vaaleanpunaisten meduusojen määrä. Tämä Amerikkalainen Janet meinasi että ne vievät jopa hengen, mutta henkiin tuo näytti jäävän vaikka moinen pinkki limalöntti hänen takapuoleen osuikin. Paatilla oli aika mielenkiintoinen hetki, kun Janet kirkuen nousi veneeseen ja huusi miehelleen että hänen tulisi heti virtsata hänen päälleen. Sen kun pitäisi pelastaa varmalta kuolemalta. Mies vaan totesi että sori ei pissata juuri nyt ja Janet huusi että juo kaljaa ja virtsaa, muuten hän kuolee. Seuraavaksi hän pyysi D'tä virtsaamaan ja tuo kohtelias brittiparka ei tiennyt mitä sanoa. Eihän siinä ollut mitään nauramista mutta olihan se aika hölmö tilanne – naurettiin sitä sitten urakalla jälkeenpäin – myös Janet, joka ei kuollut.

Meduusan polte ei ole mukavimmista päästä. Jonkin poltti myös minua pari päivää aiemmin ihan rantavedessä ja siitä nousi oikein sellainen ihottuman tapainen nauha reiden ympärille. Mitään en nähnyt, mutta olisiko se sitten ollut kirkas meduusa, en tiedä mutta aika ikävältä se sen illan tuntui.

Kaikki kiva loppuu aikanaan ja sekin päivä taas koitti että odotettiin tilattua autoa kentälle. Auto oli tietysti matkalla hajonnut tai jotakin muuta vastaavaa joten taas mentiin pää kolmantena jalkana kohti lentokenttää. Päivän aikana oli onnistuttava nappaamaan 3 lentoa ja niin me se tehtiin vaikka taas Hong Kongissa teki tiukkaa. Terminaali vitosesta taas löysimme itsemme ja ajattelimme että turha varmaan raahautua hihnalle saakka, rinkat eivät ole voineet ehtiä niin tiukan vaihdon aikana samaan koneeseen. Kävelimme kuitenkin hihnan kautta ja siellähän ne ensimmäisten joukossa tulivat. Olin vielä yhden yön verran Lontoossa palautumassa ja sunnuntaina sitten otin yhdeksännen lentoni ja tulin palasin Irlantiin jota kai kodikseni siihen maailman aikaan kutsuin.

Jätti-gekko kylppärissä

Seuraava aamu olikin mielenkiintoinen. Autokuskimme oli määrä meidät noutaa aamuviideltä jotta ehtisimme kello kahdeksan laivaan. Kaveri oli vähän eksyksissä ja tuli paikalle puoli kuusi. Sen jälkeen alkoi taas Indiana Jones tyylinen ajomatka. Matka oli todella kuoppainen ja naamat pitkänä istuimme takapenkillä. Olin kuitenkin kiitollinen siitä että meillä oli paikallinen kuski joka tiesi mihin mennä. Määränpäässä tajusin, että kundi oli totaalisen eksyksissä. Hyppäsimme laivaan viittä vaille kahdeksan ja kaikilla meillä oli enemmän kuin helpottuneet ilmeet kasvoillamme. Olin ihan varma että emme siihen paattiin ehdi ja se olisi ollut päivän ainoa. Mietin jo että missä järjestyksessä kenenkin listin… Mutta ei tarvinnut moista tehdä sillä istuimme Superdongissa kohti paratiisisaarta. Vieressäni oleva paikallinen nainen oikaisi viereeni levätäkseen ja asetti päänsä suurin piirtein syliini. Erikoista oli myös että laivamatkan aikana koko matkusamo "pakotettiin" katsomaan elokuvaa, joka sattumoisin oli erittäin väkivaltainen amerikkalainen versio Vietnamin sodasta.

Minusta tuntuu, että en tule koskaan ymmärtämään tätä historiaa ja sitä kuinka jollain tapaa kiintyneitä vietnamilaiset ovat aiheeseen.

Aikansa matkattuamme laiva kolahti rantaan ja taas istutaan jonkinlaisessa minibussissa kohti majapaikkaamme, Mango Bay'ta. Seuraavat 4 päivää emme juuri tehneet mitään. Mango Bay on yksityinen ranta jossa on vain tämä yksi lomapaikka. Hiljaista, rauhallista ja mukavaa - juuri sitä mitä Mekong Deltan jälkeen kaipasimme.

Aamulla ei kuulunut vietnamin ääntä mistään kaiuttimesta, ainoa mihin viimeistään heräsit oli rantalehmien kilkattavat kellot kun ne laumana kulkivat ikkunamme ohi. Bungalowia emme onnistuneet saamaan, mutta meillä oli ihastuttava verantahuone jonka ovettomassa (?) vessassa asui gekko. Eikä mikään turha gekko vaan vihreä, punapilkullinen ja 25 senttiä pitkä. Gekot ovat loistavia asuinkumppaneita, onhan kyseessä varmasti yksi hyödyllisimmistä eläinlajeista. Ovat omissa oloissaan ja syövät moskiitot ja muut pienet ötökät eli hän oli kyllä tervetullut, vaikkakin ehkä tuo kyseinen yksilö oli minun makuuni hieman turhan kookas.

Mango Bay'n oma ravintola oli aivan rannassa ja aivan täydellinen paikka niin ulkoisin puittein kuin ruoankin suhteen. Kävimme uimassa, kävelimme rannalla, otimme kuvia kaikesta mahdollisesta, söimme ja joimme kun huvitti ja vajaan 4 päivän ravintolalasku kaikkineen ruokineen ja juomineen oli 110 dollaria kahdelta hengeltä eli sehän tekee 69.59 euroa, siis KAHDELTA! Että ei sillä kyllä tarvinnut missään vaiheessa miettiä, että mitä sitä söisi tai joisi että pysyisi budjetissa.

Täällä emme muutenkaan enää niin varoneet mitä syödä, reissu alkoi kallistumaan loppua kohti ja kyseisen ravintolan antimet ja ympräistö tuntuivat täysin eurooppalaiselta tasolta. Eikä onneksemme mitään ongelmia tullut. Paikka oli täydellinen hektisen rinkkareissun päätöskohteeksi.

Mango Bay'n rantaa

Mekong-kaste

Pari päivää ko. kaupungissa hujahti nopeasti. Olimmehan siellä lähes julkkiksia joita käytiin kadulla kättelemässä ja valokuvaamassa. Mukavia ravintoloita, kivaa fiilistä eikä huolta huomisesta tai ei ainakaan osattu huolta kantaa. Teimme mahtavan 8 tunnin veneretken hauskan kuskin matkassa. Mies osasi sanoa eri eläimien ja kasvien nimiä ja kun vastaan tuli koira hän sitä osoitti ja sano "dog" ja sian kohdalla sitten sitä osoitettiin ja sanottiin "pig". Mutta mister Bin'in jälkeen emme suulaampaa kaveria matkaamme kaivanneet.

Viidakon uumenissa kulkevilla kapeilla vesireiteillä onnistuimme myös jäämään jumiin parin päivän takaiseen illalliseeni eli Vietnamin ulpukkaan. Matka meinasi tyssätä siihen, mutta sitten kuskimme hyppäsi veneestä ja uiden selvitti sumaa, D'n avittaessa airolla. Pahalta näytti mutta matka pääsi jatkumaan kohti apinasiltaa jolla sitten kävimme roikkumassa. Monkey Bridge on nimensä veroinen, eli pyöreä riuku mitä pitkin tuli kävellään ja ylitetään joki. Olihan siinä jonkin sortin käsinoja josta ei kylläkään ollut hyötyä. Paikalliset kyseisiä siltoja käyttävät, mutta eiväthän ne mistään tukea ota.

Samalla siltakeikalla myös söimme vihreitä pippureita suoraan puusta – mitäs yllyttivät. Kävimme myös katsomassa mitä kaikkea voi tehdä riisistä ja siellä sai taas ihmetellä asioita joita ei ole ennen edes vaivautunut ajattelemaan. Voitteko kuvitella, että ne "poppaa" riisiä samalla tapaa kuin maissia ja siitä tulee sitä sellaista tyrox-pop cornia mistä esimerkiksi riisikakut tehdään. Sorruin myös ostamaan käsintehtyjä makeisia joita kotona sitten imeskelin vietnamilaisen kahvin kera.

Olimme joella ainoat turistit ja kuskimme vei meidät kelluville markkinoille. Nousimme ananas-laivan kannelle seuraamaan markkinoita. Ja sitten saimme Mekong-kasteen. Siellä ananaspaatissa ollessamme laivan "emäntä" huljautti veistä joessa ja kuori meille ananaksen. Siellä me sitten istuimme alahuulet roikkuen ananassiivut kourassa ja tiesimme että ne olisi "pakko" syödä. Siis tilanne oli sellainen, että jos olisimme kieltäytyneet, se olisi ollut äärettömän noloa. D otti vesipullon ja huuhteli ananakset ja niin me ne syötiin. Ja voi taivas se oli äärettömän hyvää. Tätä mietin seuraavan tunnin, että jos seuraavan viikon vietän vessan lattialla, niin ainakin se ananas oli niin hyvää että kai se sitten oli sen arvoista.

Unohdin kuitenkin moisen sillä lounastimme saaressa jossa lisäksemme oli yksi länsimaalainen turisti. Ruokaa odotellessamme saimme niska-päähierontaa ja olo oli taivaallinen. Söimme elefantinkorvakalaa käärittynä riisipaperiin nuudelin ja mintunlehden kera ja se ruoka suorastaan kruunasi tämän taivaallisuuden. Tiesin, että kala oli varmasti tuosta samasta lätäköstä ja että astiatkin siinä sitten oli pesty – mutta sen joen varrella moista ei voi välttää. Lounaan jälkeen kuskimme laittoi meille leveämmän penkin ja aurinkovarjon ja nukuimme päiväunet veneen lipuessa kohti seuraavaa paikkaa.

Täydellistä.

Hyvä turisti ja paha turisti

Elämää Mekong joella

Seuraavana aamuna piti nähdä auringonnousu, vähän myöhästyttiin mutta onhan noita nousuja ja laskuja nähty tässä elämän varrella. Mutta eipähän ainakaan herätty "Vietnamin Ääneen" joka jokaisena aamu kertoo Vietnamilaisille, että vain kaksi lasta on hyväksyttävää per perhe. Joka tapauksessa lähdimme kolmeksi tunniksi oman veneen ja kuskin kanssa Mekong-joelle ja kelluville markkinoille. Siellä mentiin jos jonkinlaisessa pöheikössä ja katsoa ihmeteltiin joella asuvia ihmisiä. Siinä mutarapakossa ne pesivät pyykkinsä ja itsensä ja käyttivät sitä ihan myös viemärinä. Veneretki täytti odotuksemme ja kun ajoissa olimme lähteneet, olimmekin jo ennen puoltapäivää hotellilla.

Päivä oli aluillaan ja ei muuta kun taas tien päälle. Koska hotellin vastaanotosta kerrottiin linja-autoaseman olevan ihan nurkan takana, nostimme rinkat selkään ja lähdimme jalan matkaan. Siellä kun valkonaama (tai tässä vaiheessa se naama oli jo punainen) tallusti rinkan kera, aina joku halusi tulla juttusille, yleensä kyseessä oli jonkinlainen kaupankäynti tai kysymys siitä olimmeko Amerikkalaisia ja mihin olimme seuraavaksi menossa jota kautta päästiin taas kaupankäyntiin. Ainahan jollakin oli mopo, auto tai vene millä meitä kuljettaa. Olimme kuitenkin päättäneet löytää linja-auto aseman ja joka ikinen heistä, joka oli kykenevä niinkin laajaan englanninkieliseen kommunikointiin, kertoi linja-autoaseman olevan aina eri suunnalla. Päädyimme kulkemaan tovin verran ympyrää kunnes rinkka alkoi sen verran painaa, että otimme taas mopot kuskeineen alle. Taas päästiin vauhdikkaasti jonkin sortin bussipysäkille jossa saatiin liput kouraan ja lähes saman tein autoon. Siinä tohinan keskellä D totesi, että emmehän ole missään vaiheessa saaneet sen verran suunvuoroa, että olisimme kertoneet päämääräämme. Kysyttiin, että mihin tämä auto sekä piletti meidät vie, niin takaisin Saigoniinhan se olisi vienyt. Ja me kun olimme jatkamassa läpi Mekong Deltan kohti Can Tho'ta! Ei muuta kuin rahat takaisin ja taas rinkka selkään ja tien päälle. Kun eihän tältä pysäkiltä tietenkään Can Tho'n päästä.

Vietnamilaista arkea

Kuljettiin ja kuljettiin ja kuljettiin. Kohta taaksemme pysähtyy paikallisbussi ja sieltä kaksi miestä alkaa nostaa reppujamme kyytiin. Suunta vaan tietty oli väärä. Sen verran ymmärrettiin, että meidän tulisi pysyä juuri siinä missä olimme ja että kyllä kaikki järjestyy. No siinä oli sitten tietenkin yleisöä, en tiedä mikä paikka siinä kohdalla oli mutta jonkin sortin autotalli jonka edessä vanhat miehet istuivat lastenjakkaroilla ja joivat jääkahvia. Autotallissa kiekui kukko ja aika ajoin sieltä tuli nainen joka toi lisää jääkahvia ja miehet hänelle maksoivat. Ihan absurdia. Hetkessä tuli kaatosade ja miehet viittilöivät meidät autotallin suojaan ja tarjosivat muovijakkarat alle jotka oli kyllä ihan oikeasti tarkoitettu 3-vuotiaille. Niin, eihän me missään bussipysäkillä oltu mutta ei tässä nyt parempaakaan neuvoa ollut tarjolla. Siinä istutaan ja odotetaan. Kohta yksi miehistä nousee ja käy pysäyttämässä meille bussin ja siihen me sitten kirjaimellisesti kiivettiin. Voi taivas olisitte nähneet niiden paikallisten ilmeet kun punakka suomalainen eloveena-tukka yrittää järjestää itsensä sinne bussiin. Päästäksemme ainoille vapaille paikoille meidän oli myös kiivettävä käytävällä olevan rehusäkkisuman yli. Siellä ne kolmiohatut päässään meitä tuijottivat ja taas mentiin ikkunaverhot lepattaen! Tosin nyt taas nauratti, meitäkin!

Heräämme määränpäässämme.

Toteamme, että on helpompaa jos kiipeän autosta ulos ja D tiputtaa takaikkunasta rinkat pihalle. Olin siinä sitten vastaanottamassa rinkkoja kun ympärillä oli jo joukko pieniä miehiä tuijottamassa. Keskustaan oli päästävä eikä huvittanut yhtään kävellä, varsinkaan kun ei ollut sijainnista taas ollenkaan hajua. Alkoi armoton hintaneuvottelu mopokyydistä jonka lähtösumma oli yllättävän korkea. Tosin eihän kukaan muu englantia puhunut kun meikäläiset, hinta neuvoteltiin näyttämällä seteleitä. Saatiin sopuhinta ja minä nousin ensimmäisen mopon tarakalle. Kuski lähti heti ajamaan ja meno oli kuin Indiana Jones filmistä. Lähdimme puikottamaan pitkin kujia ja käytäviä jotka eivät olleet varmasti tarkoitettu minkään moottoriajoneuvon käyttöön. Siis kujat olivat vähän samantyyppisiä kun jos kaupungilla on rakennustyömaa ja siihen on rakennettu väliaikainen kapea puinen jalkakäytävä. Moisen pujottelun jälkeen kuski ajaa lautalle ja lautta lähtee rannasta ja D'tä ei näy missään! Siinä meni pellavapää hiljaiseksi. Kun eihän meillä ollut hajua siitä että meidän olisi millään lautalla pitänyt mennä! Kaveri ei osaa sanaakaan englantia mutta näkee kyllä meikäläisen naamasta että nyt ei ole asiat niin kuin pitäisi. Hän yrittää minulle käsin viittilöidä että D muka olisi jo toisella rannalla.

Toiselle rannalle kun päästiin, niin kaveri lähti kiireesti viemään minua kohti sovittua hotellia. Mietin matkalla, että mitään en ainakaan maksa, sanon että D'lla on rahat ja meidän pitää löytää toisemme. Kovinkaan paljon ei naurattanut ajatus siitä, ettemme löytäisi toisiamme, kännykät kun eivät siellä päin maailmaa toimineet totuttuun tapaan. Minä olin kyllä kykenevä vastaanottamaan tekstiviestejä, mutta en vastaamaan, joten jokin oljenkorsi oli kyllä olemassa. Kaarramme hotellin pihaan ja kohta sinne onneksi tulee myös D kuskeineen. Oli hänellä kieltämättä aika helpottunut ilme kasvoillaan. Mutta niin oli mopopojillakin. D oli laittanut asiasta aikamoisen metelin ja hänen kuskinsa tiesi että köpelösti käy jos minua ei löydy. Oltiin kuitenkin taas kimpassa ja kivassa hotellissa jossa meitä vastaanotti lähes sujuvaa englantia puhuva mies. Hän muuten myös kertoi meille että oli vasta sunnuntai. Me kun luulimme elävämme jo tiistaita ja toki ilo oli rajaton kahdesta lisäpäivästä!

Ho Chi Minh henkinen aitaus Can Tho

Can Tho oli kiva kaupunki ja päätimme jäädä sinne pariksi yöksi. Lisäksi tuo sujuvasanainen mies onnistui meille myymään 8 tunnin Mekong veneilyn ja yksityiskyydin Rach Gia'an josta saisimme lautan kohti paratiisisaarta Phu Quoc'a joka oli matkamme viimeinen etappi. Tosin nyt meitä ei vedätetty sillä olimme jo aika hyviä neuvottelijoita. Näissä tilanteissa on aina niin hyvä jos pystyy puhumaan suomea ja neuvottelemaan asioista vastapuolen ymmärtämättä. Mutta voiko sitä nyt sitten britin kanssa tehdä - tässä tapauksessa voi. Meiltä alkoi todella hyvin jo sujua osittainen suomenkielinen kommunikointi. Hyvä, ei hyvä, liian kallis on sanoja joilla pärjäsi pitkälle. Esimerkiksi saatoin sanoa suomeksi D'lle" ei hyvä, tämä on liian kallis" ja vastasin vastapuolelle leveästi hymyillen englanniksi että kuulostaa hyvältä, mutta harkitsemme vielä. Ja äkkiähän tuo D'kin sitten oppi moisen. Tämän kyseisen hemmon kanssa käytimme hyvä poliisi/paha poliisi tekniikkaa ja tällä kertaa minä olin paha poliisi – kielinä suomi ja englanti. Saimme kohtuullisen kevyesti tingittyä kolmasosan hinnasta pois. Heh – en sitten tiedä ketä osapuolta nauratti enemmän, mutta me ainakin olimme tyytyväisiä.

1.80 euron hotellihuone ja rotta-menu

Tottahan paluumatka kesti sen verran, että myöhästyimme seuraavalta jo maksetulta kyydiltä My Tho'n. Vietnamilaiset tuppaavat kuitenkin asiat aina jollakin kumman tavalla järjestämään ja kohta mentiin kahdella taksilla ja yhdellä pakettiautolla kohti määränpäätä. My Tho'n saavuttiin aika myöhään ja hiki meinasi tulla kun rinkka selässä kiersimme tunnin verran kaupunkia hotellia etsien. Oltiin sitten ainoat turistit. Ihmiset huutelivat "Hello" ja lapset seurasivat polkupyörillä mihin ikinä menimmekin. Olo oli kuin pillipiiparilla vaikka en onnistunut näkemään kuin yhden rotan ja hyvin litteän sellaisen melkein oikean kantapääni alla. Hotelli löytyi ja sinne sitten huonetta kysymään. Vasta toinen paikalle haettu henkilö rohkeni yrittämään englantia ja sai sanottua että huoneen hinta olisi 70 dollaria. D sai sätkyn että eihän me tästä huoneesta nyt sellaista hintaa makseta. Minä hoksasin, että henkilö joka huonetta tarjosi, ei nyt vaan tiedä että miten sen seiskan siihen paikalleen sovittaisi. Kun siinä D oli hetken hokenut huoneen kalleutta, niin sitä tarjottiin meille kuudella dollarilla. Niin, siis hotellihuone kahdelle hengelle maksoi 3.78 euroa eli 1.80 per nuppi.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Vinh Long'iin. Otimme rehvakkaasti taksin linja-autoasemalle ja siellä sitten kuulimme että seuraava bussi lähtisi 7 tunnin päästä. Nyt ymmärrän miksi aikatauluja ei löydy mistään – bussit menevät kuin menevät, ehkä kerran tai kaksi päivässä tai sitten vasta huomenna tai perjantaina. Oli vain yksi keino päästä matkaan ja ne olivat mopot. Ei muuta kuin potat päähän ja kummallekin omat mopontarakat ja kuskit ja ei kun baanalle. Pojat heittivät meidät bussipysäkille (baari palmunkatveessa ison tien varressa) ja odottelivat meidän kanssa niin kauan että "bussi" tuli. Tosin olihan siinä aikamoinen rinki meidän ympärillä. Kaikki jotka osasivat sanoa enemmän kuin 3 sanaa englantia, tulivat ne sanomaan ja loput vain tuijottivat. Hassu juttu, mutta kaikki aina tuntuivat olevan suorastaan pettyneitä siitä tiedosta, ettemme olleetkaan amerikkalaisia. Kyyti tuli ja me jatkoimme matkaa. Tosin taisihan meitä tämäkin piletin myyjä vähän huijata, mutta lohdutin D'tä että se on meille kuitenkin niin pieni raha, ettei sitä kannata surra. Tosin ottaahan se päähän… Joka tapauksessa tien päällä oltiin.

Vinh Long

Ennen määränpäätä kuski kurvasi markkinapaikalle ja mitään sanomatta meni sinne istumaan ja tilaamaan lounasta. Muut autossa seurasivat samaa esimerkkiä, mutta kun me emme olleet aivan kärryillä mitä tapahtuu, jäimme autolle. Ajattelin nousta hetkeksi ulos vähän oikaisemaan jalkoja ja siinä tovin seisoskelin auton vieressä. Suoraan eteeni tuli vähän vanhempi nainen joka noin metrin etäisyydeltä tuijotti minua täysin estottomasti. Siinä sitten yritin ystävällisesti hymyillä ja vähän katsella muualle. Nainen tuijotti aikansa, nosti käden poskelleen ja osoitti minun poskea ja räjähti nauramaan ja kulki päätään pudistellen pois. Ajattelin, että nyt on aika mennä takaisin autoon, eiköhän tässä jalkojen lisäksi olla venytetty jo naamaakin.

Paikallinen minibaari

Vinh Longi'ssa emme sitten lähteneet harhailemaan ja siitä kiitos taas yhdelle vietnamin amerikkalaiselle joka järjesti meille ilmaisen (?) taksikyydin kaupungin "parhaimmalle" hotellille. No, olihan se tason nousu huima tuon 6 dollarin paikan jälkeen. Hauska ajatus siitä, että hotellissa oli oma karaoke baari, haihtui siihen kakofoniaan joka iltakuudelta alkoi. Vielä kun vessa lakkasi vetämästä, alkoi brittiäkin jo potuttaa. Reippaana suomalaisena menin hotellin vastaanottoon ja kysyin ystävällisesti että koska tämä möly loppuu. Kuulemma yhdeksältä ja niinhän se loppui – kukaan ei vaan kertonut että se alkaa heti aamulla "Vietnamin Äänen" jälkeen uudestaan. Mutta se oli sitten uusi päivä ja uudet suunnitelmat. Ärähdin siitä vessastakin ja voitteko uskoa, että korjausmies oli siellä ennen minua ja matkaa oli kuljettavana tasan yhden kerroksen verran. Kaikki oli taas järjestyksessä ja hyvin.

Lähdimme etsimään ruokapaikkaa joka olikin aika mahdoton tehtävä. Vietnamilaiset kun syövät kadulla pienillä lastenjakkaroilla ja ihan siihen emme rohjenneet. Tosin Saigonissa kun olimme istuutuneet mukavaan kuppilaan syömään, lähes poikkeuksetta huomasimme että se ruoka kannettiin pöytään läheisestä katukeittiöstä. Keittiöissähän ei varmasti vikaa, mutta ne jotka olivat ruokaa myymässä pelkän soppatykin kanssa myös pesivät ne asiat kadulla ja vesi oli otettu mistäs muutakaan kun maitokahvin värisestä Mekong-joesta tai jostakin muusta viemäristä.

Matkaopaskirjamme mainitsi yhden ravintolan koko kaupungista mutta kertoi myös sivulauseessa, että jotkut länsimaalaiset eivät pidä siitä että listalla on rottaa. Päädyimme lopulta hotellin ravintolaan ja otin varmuuden vuoksi kasvisruokaa jonka seuraavana päivänä tunnistin Vietnamin ulpukaksi, Mekong-joesta kerättyä tietenkin. Eh.

Cu Chi

Neljän erittäin onnistuneen päivän jälkeen lähdimme takaisin Vietnamin Saigoniin (Ho Chi Minh Cityhän se oikeasti on mutta itse pidän Saigonista). Menimme sinne hieman naama pitkänä, koska se ensimmäinen visiitti ei ollut se antoisin. Enää meitä ei huijattu viisinkertaista hintaa taksissa, vietimme siellä ihan onnistuneesti yön ja vielä ihan ikkunallisessa hotellihuoneessa. Illalla grillasimme villisikaa ja jänistä grilliravintolassa joka kieltämättä oli hyvä. Seuraavana päivänä kävimme Cu Chi tunneleilla ihmettelemässä Vietnamin sotaa, tai Amerikan sotahan se siellä päin maailmaa on.

Siellä sitten isot pojat innoissaan kiipeilivät panssarivaunun päällä, ampuivat konekiväärillä ja tunkivat itsenä tunneliin joka vetää juuri ja juuri kuivan kesän oravan kokoisen vietnamilaisen. Toki se minäkin tungin itseni maanalaiseen ampuma-aukkoon ja kävin ryömimässä tunnelin pätkän joka mieltämättä oli ahdistava kokemus. Tunneleita on kuulemma levennetty jotta leveällä takalistolla varustettu turistikin sinne mahtuisi. Minä pystyin siellä liikkumaan kyykkykävely-tyylillä mutta D joutui ottamaan nelivedon käyttöön. Se meni ihan hyvin jos ei joutunut pysähtymään. Mutta jos tuli stoppi ja jouduit odottamaan, niin silloin iski ahtaanpaikan kammo. Pimeää, kuumaa ja ahdasta – peruuttamaan ei päässyt.

Matkassamme oli raivostuttava opas jota kutsun ystävällisesti Mister Bin'ksi (roskis). En tiedä oliko totta, mutta hän väitti taistelleensa Vietnamin sodassa Amerikkalaisten puolella. Siis tyyppi oli vietnamilainen kaikkitietävä, joka huonolla englannilla väitti olevansa amerikkalainen ja kuitenkin levitti aikamoista Amerikan vastaista propagandaa. Olihan tyyppi aika persoona, mutta en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Paluumatkalla lähes rukoilin että se sulkisi suunsa. Kovasti se sanoi että nyt hän ei sano enää mitään,

mutta tarina jatkui ja jatkui…. mutta olisihan se pitänyt arvata että kyseessä oli vain puhe nimeltä "long sell" ja toive mahtavasta juomarahasta. Itse olisin voinut maksaa hetken hiljaisuudesta...